Jyväskylän Kesän Puistojuhlat: Täydellinen festivaali peruslaiskalle ihmiselle

Jyväskylän Kesän Puistojuhat on täydellinen festivaali peruslaiskalle ihmiselle. Illaksi voi kävellä kotoa paikalle, ja yöksi pääsee omaan sänkyynsä nukkumaan. Ensimäiselle päivälle emme sentään vaivautuneet paikalle, mutta heti toisella päivällä piti olla hyvissä ajoin paikalla, sillä päivän avasi Anssi Tikanmäen Orkesteri maisemakuvineen.

Maalaileva esitys vahvisti näkemystä alkuperäisen Maisemakuvia Suomesta -levytyksestä Anssi Tikanmäen magnum opuksena; Lapin tuntureilta Pohjanmaan lakeuksien kautta Valkeakosken tehtaille. Tuusulan moottoritie pulppusi kuin suomalainen versio Kraftwerkin Autobahnista. Toisaalta se todisti, että myös seuraavilla maisemakuva-levyillä on hetkensä, vaikka ne jäävätkin ensimmäisen levyn varjoon. Olisiko kenties syytä nostaa näistä parhaat palat alkuperäisen levytyksen rinnalle myöhäisen juhlalevyn merkeissä, Maisemakuvia Suomesta kun saavutti instrumentaalilevyille harvinaisen kultamerkkirajan 36 vuotta ilmestymisensä jälkeen vuonna 2017. Siinä voisi bonuslevyllä olla parhaat palat seuraavista levyistä.

Seuraavana esiintyjänä oli Jaakko Laitinen & Väärä Raha, josta on vaikeaa sanoa, onko ne tosissaan, vai suomalainen versio Niilin hanhista. Toisaalta onhan Kemijoki Suomen Niili, Rovaniemen markkinoilla on tunnelmaa, ja yleisö tanssii, mikä lienee heidän musiikissaan pääasia. Eikäs sekään ollut pahasta, että vanha kunnon Slobo Horo tuli mieleen, kun Laitinen alkoi laulamaan mustikasta.

Toisen tai meidän ensimmäisen päivän viimeisenä esiintyjänä oli Nicole Willis & UMO Jazz Orchestra, joka oli kahden ensimmäisen esiintyjän jälkeen melkoinen notkahdus, perusvarovaisen soittonsa takia. Kitaristi ja rumpali yrittivät parhaansa, mutta torvisektiolta olisi kaivannut kunnon tuuttautsta. Nicole Willisin ääni olisi sitä kyllä kestänyt, ja suorastaaan vaatinut. Anteeksi vaan, menimme kotiin nukkumaan.

Heti seuraavan illan alussa oli tarjolla enemmän tuuttausta, kilkettä ja kolinaa, kun multi-instrumentalisti Jaakko Eino Kalevi toi suuren orkesterinsa lavalle. Tässä juuri tällaisten musiikkifestivaalien suola; Minulla ei ollu juurikaan ennakkodotuksia päivän ensimmäiselle esiintyjälle, ja vastassa onkin tällaista hämyistä progea! Myös Maria Gasolina osoittautui ennakkokuvaansa lähinnä brasilaismusiikkia soittavana kokoonpanona monipuolisemmaksi, sehän oli selvää funkkia, johon oli vielä heitetty mblaxia sekaan mausteeksi. Melkoinen maailmanmusiikki potpurri oli siis tarjolla.

Ismo Alanko ei pettänyt tälläkään kertaa vaan tarjosi maukkaan läpleikkauksen nelikymmenvuotiselta uraltaan Hassisen Koneesta,  Siekkareiden kautta soolouralle.

Bändi oli sekin niin tiukassa iskussa, että maestro itse saattoi välillä vetää lonkkaa.

Ismo Alangon jälkeen on vaikeaa sanoa illan huipentuneen Jukka Nousiaisen keikkaan, mutta ei hän siitä ainakaan kauaksi jäänyt. Mainion Ei Enää Kylmää Eikä Pimeää -levyn jälkeen, ainakin minä odotin hänen keikkaansa vähintään yhtä kovasti kuin Ismon keikkaa. Kuuntelijoiden iloksi levy soitettiinkin läpi kokonaisuudessaan levyn kääntöineen. Kun levystä voisi todeta, että kun räime hiljenee, niin sanoma tiivistyy, niin keikka sen sijaan rämisi vallan mainiosti. Kun Jukka Nousiainen keikan puolivälissä totesi, että he ovat suuria Neil Young faneja, asia oli jo käynyt ensitahdeista selville läsnäolijoille. Toivottavasti hän seuraa levynteossaan myös oppi-isäänsä, sillä ainakin minä toivoisin kuulemani perusteella Live Rustin tapaan uusimmasta levystä myös live versiota. Olisipa muuten myös mielenkiintoista nähdä millaista jälkeä syntyisi, jos Suomen tämän hetken kovimmat uudet muusikot Nousiainen ja Litku Klemetti päätyisivät tekemään yhteistyötä.

Tuskin maltan odottaa, millainen läpileikkaus on tarjolla neljänkymmenen vuoden päästä. Minä olen sitten se melkein yhdeksänkymppinen vaari eturivissä!